Ette ikinä usko tai ainakaan en oikeen vielä itse usko, mutta Pipsa on ostanut elämänsä ensimmäiset omat puikot ja 10 vuoden tauon jälkeen luonut silmukoita puikoille. Siis minä, joka inhoan neulomista, aloitin neulomaan kaulaliinaa. Yläasteella on tullu viimeksi neulottua ne pakolliset villasukat ja nekin äitin pienellä helpillä.
Malli on Novitan talvi 2007 lehdestä. Lankana on On Linie, 204 Damara, jonka ostin kesällä Riikan reissulta. Puikot ovat numero 8. Tosin 10 puikot olisivat ehkä olleet paremmat, ainakin omalle käsialalleni.
En siis ottanut mitään ihan perusmallia, vaan ensimmäistä kertaa elämässäni tein palmikoita. Ne osoittautuivat helpommiksi kuin olin luullut. Alku meni hyvin, muistin kuinka silmukat luodaan ja miten oikea ja nurja silmukka tehdään. No okei, pientä tausta tukea antoi äiti puhelimitse. Olin jo kutonut tovin, kun huomasin, että olin tehnyt virheet pari kerrosta aikasemmin. Olin tehnyt oikean, kun olisi pitänyt tehdä nurja silmukka ja eikun purkamaan... Tässä vaiheessa tajusin, miksi olen aina inhonnut neulomista. Se silmukoiden nostaminen puikoille ja jos jokin silmukka lähtee karkuun, on vaan niin prkleen ÄRSYTTÄVÄÄ!
Miksi työkaverit vasta seuraavana päivänä kerto, että tuollaisessa tilanteessa ei tarvi purkaa kaikkia kerroksia, vaan voi tiputtaa sen yhden silmukan ja virkkuukoukun avulla kääntää ja nostaa sen takaisin. No en ole tehnyt vielä toista virhettä, joten tuota konstia ei ole vielä testattu. Jos meinaan tämän jälkeen kutoa vielä muuta, niin pitää pyytää äitiltä tukiopetusta tuohon silmukan nostamiseen. Vai miksi sitä nyt edes sanotaan. Tää maailma on vielä niin outoa. Mutta olen kyllä ylpeä itsestäni ja tyytyväinen, että uskalsin testata kutomista.
